Mites se Ljubljana?

Niin tai mites se blogi, on soimannut mun omatunto pari viikkoa. No, ei kankeasta julkaisutahdista sen enempää, pidän tän homman sellaisena, että kirjoitan, kun tuntuu hyvältä. Ei kai kukaan jaksa lukeakaan juttuja, jotka on väkipakolla ulospuserrettuja.

Joulukuun Venetsia-Ljubljana -yhdistelmältä on vielä Ljubljanan kuvat julkaisematta, joten niitä seuraavaksi. Matkustimme Venetsiasta Ljubljanaan ennakkosuunnitelmista poiketen tylsästi bussilla, sillä muuten jo valmiiksi lentohäsellyksen lyhentämä aikamme Venetsiassa olisi jäänyt aivan liian lyhyeksi. Alkuperäinen suunnitelma oli matkustaa junalla Venetsiasta Triesteen, sieltä museoratikalla jonnekin Slovenian puolelle ja vielä loppupätkä Ljubljanaan junalle. Jos en olisi harjoitellut kiitollisuutta joogamatollani nyt muutamaa vuotta, kaivelisi tuon aika hienon kuuloisen museoraitiovaunumatkan väliin jääminen ehkä hieman.

Ljubljanaa on mielestäni hypetetty viime vuosina jonkin verran niin blogeissa kuin matkailulle omistautuneessa mediassakin. Kai se on sopivan harvinainen kohde meille suomalaisille ollakseen muodikas. Liekö hypetyksen syy, mutta mulla taisi olla odotukset pikkuriikkisen liian korkealla suhteessa siihen, mitä tämä pieni ja ystävällinen kaupunki mulle antoi. Älkää käsittäkö väärin, Ljubljana on nätti, kompakti ja löysimme sieltä ihanaa ruokaa - jotenkin vain odotin jotain enemmän. Ljubljanan vanha kaupunki on todella pieni - en missään nimessä palaisi Ljublajanaan vain kaupunkilomalle, vaan yhdistäisin kaupungin vaikka roadtrippiin Sloveniassa.

Yövyimme muuten myöskin hypetystä saaneessa Hostel Celicassa, jonka ympäristöstä postauksen grafiittikuvat ovat. Celika on siis entinen vankila, joka on muutettu hostelliksi. Kaikki sellit - ei kun siis huoneet - ovat kuulema uniikkeja sisutukseltaan, ja henkivät rakennuksen historiaa. Totta tosiaan, kalterit ikkunoissa oli turvallista nukkua. Celica on siisti, mukava ja omalaatuinen, mutta harmillisesti hieman kaukana keskustasta.

Vai liekö syy mun suuriin odotuksiin Slovenian historia osana Jugoslaviaa ja Balkanin läheisyys? Mä kun olen viihtynyt älyttömän hyvin sellaisissa kohteissa kuin Zagreb, Belgrad, Skopje ja Sarajevo. Mutta hahaa, Slovenia ei kuulukaan Balkanin niemimaahan, kuten harhaisesti kuvittelin. Osa Jugoslaviaa se kyllä oli aikanaan, minkä huomaa hyvin vanhan kaupungin ulkopuolella liikuttaessa. En tiedä miksi kommariarkkitehtuuri tuntuu niin selkäpiitä karmivalta mun mielestä, vaikken koskaan ole itse kommunismissa elänyt. Ylipäätänsä kommunismi kuulostaa kirosanalta, vaikka juuri katsoin Ville Haapasalon Kaukasian reissun Georgia-jakson, jossa köyhyydessä elävät paikalliset vuoronperään haikailivat vanhojen, hyvien kommariaikojen perään. 

Menipä kummaksi pohdinnaksi tämä teksti. Palataan aiheeseen, Ljubljanaan. Eikös olekin mahtava tuo joulukuinen, hailakka valo, joka näissäkin kuvissa näkyy? Ljubljanalaiset muuten näyttivät rakastavan terassilla istumista, vaikka lämpötila oli, mikä oli. Kaikilla Ljubljanica-joen varren terasseilla taisi olla lämmittimet, ja terasseilla riitti ihmisiä. 

Yksi asia, mikä mut Sloveniassa yllätti, oli elin- ja hintataso: hinnat olivat vähintään Berliinin tasoa ja toisaalta paikallisilla näytti riittävän palkoistaan hyvin ravintoloissa ja kahviloissa istumiseen. Vaan tiesipä ystäväni wikipedia kertoa, että Slovenian talous on vakaa ja menestynyt. Jos jonnekin entisen Jugoslavian alueelle maahanmuuttoa paremman elintason perässä on suuntautunut, niin Sloveniaan. Slovenian bruttokansantuote on yksi Euroopan korkeimmista henkeä kohti.

Kuten sanottua, voisi hyvinkin poiketa Ljubljanaan esimerkiksi Keski-Euroopan tai vaikka vain Slovenian roadtripillä. Mitään suuria tunteita kaupunki ei kuitenkaan herättänyt - samanlaista huokailua, kuin Venetsiassa, ei tapahtunut kaupungilla laahustaessamme. Joskus on kuitenkin kiva matkailla paikoissa, joissa ei ole liikaa nähtävää. Voi keskittyä matkustamisen iloon, siihen fiilikseen, kun koti on kaukana, ja olla höntyilemättä. Niin ja syödä suklaakakkuja. Ljubljanan suklaakakuista ja muista yritän kirjoittaa seuraavaksi.

Käveltiin ja nyökyteltiin vaan - tänne on pakko tulla uudestaan

Haluan vielä kirjoittaa yhden postauksen Venetsiasta. Muistan, kuinka ensimmäisenä iltana, vihdoin, kävelimme miehen kanssa yli Rialton sillan ja eksyimme jonnekin San Polon kujille. Jauhoimme vain yhdestä asiasta; halusta jo palata.

Okeiokei, oon kaikenlaisista matkakohteista innostuvaa sorttia, eikä mulle todellakaan ole kovin harvinaista reissatessani suoltaa innokkaita paluulupauksia jo siinä vaiheessa, kun rinkka on laskettu hotellihuoneen lattialle. Venetsiassa lupaukset olivat kuitenkin normaalia ponnekkaampia muutamasta syystä. Ensinnäkin, saavuimme kaupunkiin yli 15 tuntia aikataulusta myöhässä ja oleskelumme kutistui kahdesta kokonaisesta päivästä yhteen. Olimme surullisia siitä, ettemme ehtisi nähdä kaikkea suunniteltua kaupungissa. Toiseksi, Venetsia otti lukko-otteen tästä skeptikosta noin kolmessa sekunnissa, ja ihmettelen edelleen, miten olen joskus voinut kuvitella voivani kuolla käymättä Venetsiassa. 

Nuo ensimmäistä sekuntia Venetsian kamaralla näyttivät tältä:

Mutta eipäs mennä asioiden edelle. Venetsia kyllä vilautti taianomaisuuttaan jo S. Zaccarian lauttapysäkillä, mutta ennen selviämistämme läpi kansoitetun San Marcon aukion hotellille ja pikaisesti huoneen kautta pizzapöytään, ei lupauksia jaeltu. San Marcosille palasimme reissulla muuten tasan kerran - vahingossa. 

Venetsiassa haisee, Venetsiassa ruoka on kallista ja huonoa, venetsialaiset vihaavat turisteja, Venetsiassa ei kuule enää edes italiaa... Kaikkea sitä kuuleekin! Ihan tosissaan, en tiedä tekeekö näiden lauseiden uskominen musta ennakkoluuloisen, mutta pidin niitä kelposyinä sille, miksei Venetsiaan nyt ihan heti ensimmäisenä tarvitsisi mennä. Myytti toisensa jälkeen kumoutui, kun seikkailimme pitkin hiljaisia kanaalikaunottaria, nautimme kympin pasta-annoksista ja vaihdoimme sanan jos toisenkin eteemme osuneiden paikallisten kanssa. Ehkä mahtavinta Venetsiassa on kuitenkin sen valo - en ole missään nähnyt mitään niin omaleimasta, kuin kuulaan sinisestä vedestä heijastuvat säteet. Venetsia on valoisa pilviselläkin säällä.

Voisin jakaa muutaman vinkin Venetsiaan, sillä pari oisinhalunnutietää -hetkeä meille ehti tulla puolessatoista päivässä. Ensimmäinen neuvo muotoiltiin jo matkalla lentoasemalta kaupunkiin: Jos saavut yli puoli vuorokautta aikataulusta myöhässä Marco Pololle ja olet sekä nälkäinen että väsynyt ODOTTAMAAN, älä ihmeessä ota tuota niin kätevää Alilagunan lauttaa San Marcolle. Lautta mateli eteenpäin kiertäen lähes koko Venetsian ja saaden aikaan inhottavan stressirefluksin joka kerta, kun livuimme laituriin ja kysyin (aina hieman vähemmän) toiveikkaana matkakumppanilta, joko tämä on meidän pysäkki. Ei, puoleentoista tuntiin tämä ei ollut meidän pysäkki. Niille, joita matkan pituus ja pitkäveteisyys ei haittaa, on tämä varmaan ihan pittoreski maisemamatka ympäri Venetsian. 

Kakkosvinkkini liittyy ruokaan ja ravintoloihin. Olin tunnollisesti etsinyt meille hyviä ravintolavaihtoehtoja, olinhan kuullut, että Venetsiassa hinta-laatusuhde ei aina kohtaa. Löytämäni ravintolat olivatkin sitten niin suosittuja, ettei mihinkään mahtunut syömään ilman pöytävarausta. Todella kehuttu kasvispainotteinen ravintola La Zucca käännytti oveltaan kaikki, jotka eivät olleet osanneet varausta etukäteen tehdä. Tämä harmitti meitä eritoten - ja taas nyökyteltiin, että Venetsiaan täytyy palata.

Söimme muuten hyvin joka ikisellä aterialla Venetsiassa. Korjaan, todella hyvin. Ja kaikki ravintolat löytyivät lopulta sattumalta. Pasta alla Vongole Buranon Ristorante Ai Cesendelissä oli paras ikinä syömäni äyriäispasta, pizzat Anonimo Venezianossa hotellimme alakerrassa osoittautuivat erinomaisiksi ja täpötäyteen varatusta La Zuccasta meidät ohjattiin toiseen täyteen varattuun ravintola Bacarrettoon, josta kuitenkin saimme tunniksi pöydän ja nautimme pikaiset pasta alla Normat. Muistelen rakkaudella myös kadulta ostamiamme pieniä suupaloja, arancineja sun muita. Ruoka ♥

On ihan totta, että Venetsiassa on paljon turisteja, mutta joulukuun alussa meitä ei ollut mielestäni yhtään liikaa. Iltaisin oli jopa mukavaa, että kadulla oli porukkaa. Hiljaiset, lähes jumalanhylkäämät kadut ja kanaalit löysimme Castellon ja Cannaregion kaupunginosista. Kyllä Venetsiasta vielä onneksi löytää lehtikioskeja, hedelmäkojuja ja koiriaan ulkoiluttavia paikallisia. Ravintola Bacarettossa illasti lisäksemme vain yksi aasialaispariskunta, loput olivat paikallisia.

Cannaregion ja Castellon lisäksi myös Dorsoduro on hieman väljempää aluetta, mutta aivan samanlainen hiljaisuus ei sen kaduilla levännyt kuin edellä mainituissa osissa kaupunkia. Dorsoduroon tutustuimme myös gondolista käsin.

Venetsia siis hurmasi minut aika kauttaaltaan. On mahtavaa aina välillä syödä sanansa, niellä ylpeytensä ja todeta olleensa ennakkoluuloineen aika idiootti. Tiedän, että Venetsia jakaa mielipiteitä, ja meikäläinen istuu nyt tukevasti siinä lokerossa, jonka luukulla jaetaan I ♥ Venice -t-paitoja. Uskallan veikata, että monikaan Venetsiaan pettynyt ei ole vieraillut siellä joulun alla - sesongin ulkopuolella matkustamisesta ei tässäkään kohtaa ole turhaan vouhotettu. Sekä paikalliset että turistit hyötyvät tasaisemmin ympäri vuoden jakautuvasta matkailijavirrasta. 

Mä aion oikeasti palata Venetsiaan. Mutta ensin menen jonnekin muualle.

IGTT: Mahtavin matkailuvuoteni?

Osallistunpas taas minäkin Instagram Travel Thursdayhin - matkatorstain teema on tällä kertaa niin mehukas, etten voi jättää sitä välistä. Kukapa ei haluaisi muistella mennyttä matkailuvuottaan ja kaivella vielä kerran suosikkikuviaan instafeedin kätköistä?

Täytyy sanoa, että matkailun saralla vuoteni oli upea. Voi jopa olla, että mulle vuosi 2016 oli elämäni paras matkailuvuosi. Kävin kymmenessä maassa, ja uusia maita valloitin neljä kappaletta. Pitkäaikaiset unelmat Guatemala ja Sri Lanka toteutuivat molemmat, ja kaupunkilomiakin sain ujutettua kalenteriin mukavasti pitkin vuotta. Sanotaan vaikka, että vuosi 2016 oli määrissä reissuntäytteisin vuosi koskaan, sillä lentokoneeseen en varmastikaan ole yhtä montaa kertaa elämässäni yhden vuoden aikana noussut. Koska tiedän jo nyt, että samaan en tule pääsemään tänä vuonna, tuntuu menneiden matkojen muisteleminen sitäkin paremmalta - onhan muistoja, mistä ammentaa!

Matkailuvuoteni 2016 itse asiassa alkoi heti uudenvuodenpäivänä, kun reissasin appivanhempieni kanssa Tukholmaan. Tukholmasta jäi mieleeni jättimäiset lumihiutaleet ja Södermalmin kukkuloilla saatu oivallus siitä, että Tukholmaan täytyy palata kesäaikaan.

Helmikuussa koitti kauan odottamani matka Sri Lankaan. Isovanhempani matkustivat maahan useaan otteeseen 70-luvulla, ja lapsuuttani värittivät tarinat tuosta vehreästä saaresta. Halusin myös matkustaa Sri Lankaan ennen kuin massaturismin rattaat alkavat pyöriä siellä liian lujaa. Olen huomannut, että Sri Lankan juttujani käydään lukemassa ahkerasti blogistani - Sri Lanka taitaa olla yksi tämän talven suosikkikohteista suomalaisten keskuudessa.

Hädin tuskin olin Sri Lankasta kotiutunut, kun mieheni yllätti mut vuosipäivämme kunniaksi lennoilla Berliiniin. Sai tyyppi muuten anteeksi kaikki unohdetut vuosi- ja synttäripäivät tällä lahjalla... Mun mielestähän Berliini on aina hyvä idea, ja tällä kertaa keskityimme syömisen lisäksi väreihin: Taivalsimme läpi Grunewaldin metsän Teufelsbergin hylätylle vakoiluasemalle, joka on vuosien saatossa muuttunut urbaanin taiteen tyyssijaksi. Tosi hauska puolen päivän pituinen aktiviteetti niille, jotka ovat jo kolunneet Berliinin päänähtävyydet.

Talven Tukholman matkasta innostuneena varasin jo hyvissä ajoin viikonloppulennot vapuksi Kööpenhaminaan. Mun meriitit lähimatkailun saralla eivät ole kovin kummoiset, mutta tarkoitukseni on pikku hiljaa petrata asiassa. Olin kuullut niin paljon kehuja Köpiksestä, ja totta tosiaan, siellähän oli aivan mahtava hygge. Tanskalaiset tai ainakin köpisläiset ovat jotenkin karismaattista kansaa - maanläheisiä ja jatkuvasti hyväntuulisia. Eikä Köpis ollut edes niin kallis, kuin pelkäsin, kuten täällä tarinoin toukokuussa.

Toukokuun lopussa koitti ehkä matkailuvuoteni pieni villi kortti, kun matkustin Düsseldorfin ja Kölnin alueelle Saksaan. Ihastuin Kölniin totaalisesti! Kaupunki tuntui samalla etelä- ja keskieurooppalaiselta, ja toi välillä mieleeni jopa New Yorkin. Kölnissä vietin tosin vain päivän, joten sinne olisi hyvä palata jossain vaiheessa tutustumaan kaupunkiin vielä paremmin.

Palattuani saksanmaalta, alkoi pirunmoinen vyönkiristäminen, sillä Väli-Amerikka siinsi jo horisontissa. Matkustin heinäkuussa kolmeksi viikoksi Guatemalaa ja Belizeä tutkimaan, ja tästä reissusta onkin sitten yli kymmenen postausta täällä blogissa... Guatemala nousi Panaman rinnalle omiin henkilökohtaisiin Väli-Amerikka -suosikkeihini, voin todella suositella Guatemalaa koko sydämestäni lattareihin matkaa suunnitteleville!

Guatemalan kohokohtia olivat kaqchikel-perheen luona majoittuminen Atitlánjärvellä sekä kuuluisat Tikalin mayarauniot. Belizessä taas kantava teema oli riippumatto - vaikka kyllä mä siitä muutaman kerran nousin ylös snorklaamaan Karibian turkooseissa vesissä.

Syksylle on musta aina kiva jemmata ainakin yksi matka, sillä muutoin loppuvuodesta tulee kovin pitkän tuntuinen. Bongasin itse asiassa jo kesäkuussa aivan sattumalta huippuhalvat viikonloppulennot Lontooseen, ja valehtelematta alle puolessa tunnissa lentoliput lepäsivätkin sitten sähköpostissani. Lontoosta en näköjään julkaissut kovinkaan kivoja kuvia... Pidin kuitenkin erityisesti Brixtonin alueesta, jonka lauantaimarkkinoille suuntasimme heti herättyämme.

Viimeisimmät blogikirjoitukseni ovatkin sitten Venetsiasta, jonne reissasimme joulukuun alussa. Kyseessä oli varsinainen pikakiertomatka, sillä Venetsiasta jatkoimme bussilla Ljubljanaan, josta lensimme takaisin Helsinkiin. Talvinen Venetsia on I-H-A-N-A! Ja Italiaan on päästävä uudestaan, toivottavasti seuraavaksi Firenzeen tai vaikka Pohjois-Italian järville...

Venetsiasta jatkoimme maanteitse Ljubljanaan - välimatkaa ei näiden kahden välillä nimittäin ole montaakaan sataa kilometriä. Lufthansan multidestination -liput olivat vain muutamaan kymppiä kalliimmat kuin edestakaiset Venetsiaan, vinkvink. Ljubljanasta en ole ehtinyt vielä tarinoida blogissa, mutta sanonpa sen verran, että oli mukava vierailla pitkästä aikaa sellaisessa kaupungissa, jossa ei ole liikaa nähtävää, heh. 

Viimeinen kuva on itse asiassa Tallinnasta, jossa piipahdimme joulupäivinä - jo kaksi joulua kestänyt traditio, josta aion jatkossakin pitää kiinni. Tallinna on ihana joulun aikaan, ja kylpylässä oli hyvä sulatella perunalaatikkoa. Löysin Tallinnasta myös uuden vegaanisen kahvilan, Café Inspiratsioonin, jonka raakakakut olivat kyllä ♥♥♥

Tosiaan, itselleni henkilökohtaisesti matkailuvuosi 2016 oli melkoinen, ja katson sitä sekä kiitollisuudella että ylpeydellä. Muuten, jos viime vuosi oli uusien kohteiden vuosi, saattaa tästä taasen tulla vanhojen tuttujen tutkimusmatka - molemmat jo kalenteristani löytyvät kevään kohteet ovat ainakin osin ennalta tuttuja. Falafeleja ja Euroopan huokailluin kevät - arvaatko jo, mistä on kyse?

Tämä blogikirjoitus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka järjestäjinä toimivat  Travellover ja Muru Mou -matkablogit. Myös postauksen kuvat ovat teeman mukaisesti omia Instagram-kuviani. Instagramista minut löytää nimellä nina_hannele.