Muuttunut matkailija

Jee, lähdemme viikonloppuna pikapyrähdykselle Lontooseen, johan tässä on muutama kuukausi ehditty kaipailla lähdön tunnelmaa. Reissu se on kahdenkin yön reissu - itse asiassa tällaiset arkipakolaisuudet on mun mielestä ihan parhaita.

Oon käynyt Lontoossa kerran aiemmin, vuonna 2009. Vilasin tulevan viikonlopun kunniaksi läpi vanhat facebook-kuvani tuolta reissulta. Olin reilu parikymppinen pullaposki ja asuin Madridissa, josta pääsi jo tuolloin lentämään naurettavan halvalla moniin Euroopan kaupunkeihin. Treffasin silloin Ruotsissa vaihdossa olleen tyttökaverini muistaakseni Victoria Stationilla, ja into piukeena ja pohkeet paukkuen ravattiinkin sit seuraavat kolme päivää nähtävyydeltä toiselle.

Vanhat kuvat pistivät hymyilyttämään, mutta tein heti yhden hauskan huomion: Poseeraan lähes joka kuvassa jonkun tunnetun nähtävyyden edessä. Tower Bridge, Buckinghamin palatsi, London Eye, Big Ben, Hyde Park... mitä näitä Lontoosta löytyykään. Ei nähtävyyksien bongailussa yleisesti oo mitään kummallista, tajusinpahan vain sen, kuinka oon matkailijana jonkin verran muuttunut vuosien varrella. Nykyään mua saa harvemmin pakollisille nähtävyyksille. Köpiksessä skippasin pienen merenneidon, mulla ei ole hajuakaan siitä, missä sijaitsee Berliinin Checkpoint Charlie  ja Lissabonissakin raahauduin Belémin tornille, kun matkaseura pakotti.

Rupesin oikeen miettimään, että mikä muu mun matkailutottumuksissa on muuttunut? Oon matkustellut harrastuksen omaisesti enemmän tai vähemmän aktiivisesti kymmenisen vuotta, ja paljonhan kybään mahtuu henkilöhistoriaa ainakin näin kolmekymppisen näkökulmasta.

Ainakin se on varma, että matkustan nykyään useammin kuin parikymppisenä. Tää on tilanne, josta olen kiitollinen ja joka on ollut mun tavoite oikeastaan aina, myös silloin kun reissuja tuli 1 -2 vuodessa. Onneksi Suomestakin pääsee nykyään pyrähtämään edullisesti Eurooppaan, nämäkin viikonloppulennot maksoi muuten alle satasen! Viime vuodet oon myös matkustanut kauemmas kuin aiemmin, ehkä nälkä on kasvanut syödessä?

Majoitusvalintoja ohjaavat nykyään oman rahatilanteen lisäksi laajentunut tarjonta vaihtoehdoissa, ja musta onkin tullut suuri Airbnb-fani. Majoitun yhä vähemmän hostellien yhteishuoneissa ja kaipaan enemmän omaa rauhaa huoneeltani. Tää on tosin varmasti tottumuskysymys - kun työssäkäyvänä ei tarvitse koko ajan olla penniä venyttämässä, on ollut kiva reissussakin heittää rinkka ihan oman huoneen lattialle. Henkilökohtaisesti en suostu ajattelemaan, että tää olisi ikäkysymys, heh.

Kun googlasin ruokapaikkoja tulevalle viikonlopulle, yritin muistella, mitä syötiin tuolloin seitsemän vuoden takaisella reissulla. Ekana iltana dallailtiin hostellin lähiasemalle Victoria stationille ja siellä Subwayhin. Otettiin takeaway ja mentiin Buckinghamin palatsin suihkulähteen portaille illastamaan. Mietittiin ääneen, onkohan kuningatar nyt siis kotona, kun lippusalossa liehuu lippu. Aika mahtavaa. Myös fish 'n shipsit Camden Townissa tuli tuolloin tutuiksi. Kerran syötiin muistaakseni oikeassa ravintolassa, en kyllä muista mitä.

Nykyään on niiiiiin kiva etsiä brunssipaikkoja tai vegerafloja etukäteen netistä ja aloittaa ruokafiilistely hyvissä ajoin. Ei todellakaan olisi seitsemän vuotta sitten tullut mieleen etsiä ravintolaa netistä. Etenkään reissun päällä - millä sitä olisi etsinyt kun puhelin oli vielä mallia kaikenkestävä nokialainen kapula? Ja entäs sitten paikasta toiseen suunnistaminen? Perinteinen paperikartta löytyi ihan satavarmasti laukunnurkasta rytystä. Nykyään mun puhelin kertoo mulle, mistä kadunkulmasta kääntyä.

Ja hei, vielä yks juttu tuli mieleen - ne facebook-albumit! Ennen tein jokaisesta matkasta, isosta tai pienestä, albumin, joka sisälsi vähintään viiskyt kuvaa. Albumi tietenkin nimettiin tyyliin Lontoo 2009 tai Portugal 06/08 tai jotenkin yhtä omaperäisesti. Suurin osa albumien kuvistakin oli sellaisia, ettei niiden laadulla olisi kannattanut julkisesti ylpeillä. No, facebookin ansiosta mulla edes on tallella jotain vanhoja kuvia -  kun multa vuonna 2012 varastettiin Costa Ricassa niin kone kuin kovalevykin, menetin myös kaiken siihen astisen kuvahistoriani (joo, en edelleenkään tiedä miten pilvipalvelut toimii).

Tiedän, että tää hetken mielijohteesta syntynyt höpöhöpöpostaus ei tietenkään olisi mitään, jos en julkaisi ainakin muutamaa aarretta kuva-albumini syövereistä. Albumin nimi on näköjään London 2009. Annetaan palaa siis, tuunaamattomina versioina.

Onneks oon käynyt jo London Eyessa. Voin tulevalla reissulla tehdä jotain muuta...

Oikeasti, me odotettiin tuntitolkulla vahdinvaihtoa kuninkaanlinnan aidan takana. Ihan järjetöntä, sanon nyt. Siinä ei ollu mitään mielenkiintosta, paitsi ehkä jonkun Beatlesin biisin makee uudelleensovitus.

Tämä nähtävyys oli turistikartassa varmaan huomiomerkein painettuna.

Tää on hauska. Taustalla on nähtävyys, mutta siitä ei näe ollenkaan, mikä se oikeasti on... mut olin paikalla!

Ystävän kamerassa oli jo vuonna 2009 joku seepia-filtteri. Aika ihana.

Torniin oli kiivettävä. En tiedä tornin nimeä.

Tää onkin klassikko. Hehee. En tajua, miten kehtaan julkaista näitä blogissani. Toivottavasti naurattaa muitakin kun mua. Kaikissa kuvissa samanlainen, väkinäinen hymy...

No se siitä. Tosiaan, ajattelin kiertää kuvissa näkyvät paikat tällä kertaa kaukaa. Nyt haluaisin löytää Lontoosta edes palan kaupungin sielua - siis sitä tunnelmaa, jota en tainnut edes kaivata viimeksi Thamesin ylittävältä sillalta toiselle juostessa (ai vitsi että London Bridge olikin pettymys. Sehän oli ihan tavallinen silta!). Aikaa on vain puolitoista päivää, joten turha kai sitä on edes tehdä sen kummempia suunnitelmia. Kaupunkihengailua, ehkä jotkut markkinat, katutaidetta, etnistä safkaa jossain muualla kuin Victoria Stationilla. Eiköhän se riitä.

San Pedron lihavat katukoirat

...Ja kylän seiniä koristava, värikäs katutaide toimivat mun malleina, kun harjoittelin valokuvaamista Guatemalassa. Matkaan tässä postauksessa kuvien muodossa takaisin Atitlánjärven San Pedroon, jonka rentoa ja idyllistä meininkiä suositan ilomielin kaikille Guatemalan matkailijoille.

Opetettiinko sulle lapsena, että katukoiria ei saa silittää? Niin mullekin. En ole vuosiin totellut.

Oikeasti nyt on käynyt niin, että muutosvoimalla ladattu syksy on hyökännyt mun kimppuun ja saanut mut suuntaamaan vimmaisen katseeni hetkeksi enemmän tulevaan kuin menneeseen. Kesälomasta tarinoiminen täällä blogissa tuntuu just nyt vähän hölmöltä. Olis pitäny kirjoittaa nopeammin, rykäistä tekstiä toisen perään, tuottaa arkistoon juttuja julkaistavaksi. Olla oman elämäni pieni juttunikkari, tehokas ja kaukaa viisas. Mutta ei, oon antanut juttujen syntyä omalla painollaan, välillä tekstiä on syntynyt vähän hapuillen ja inspiraation tasot vaihtelevat päivästä toiseen. Enemmän on niitä laiskoja päiviä.

Oikeasti musta on ihan ok, että blogi jää välillä taka-alalle ja muu elämä haukkaa isomman osan mun ajastani, tämähän on yksi mun harrastuksista. Toisaalta, silloin kun kirjoitan, haluaisin tekstieni olevan lukemisen arvoisia. Nyt ei tunnu irtoovan yhtään mitään. Tiesin kyllä vuodenvaihteessa blogiani aloitellessa, että näitä fiiliksiä varmaankin tulee ja päätin, etten antaisi sen stressata. Kyllä se inspis sieltä taas ilmaantuu aikanaan. Ehkä joudun hakemaan sitä Lontoosta ensi viikolla.

Parempi siis sulkea kone, laittaa kynttilät palamaan ja raottaa partsin ovea niin, että syksyn tuoksu pääsee sisään. Kyllä mun runosuoneni tästä vielä puhkeaa kukkaan ja pääsen jatkamaan Väli-Amerikan juttuja Belizestä. Kuka tietää, vaikka se tapahtuisi ihan vaikka ylihuomenna.

PS. Eläinrakkaille tiedoksi, että nämä San Pedron katukoirat olivat todella hyvässä lihassa ja onnellisen näköisiä tyyppejä. Kai koirat ovat tavallaan jonkun, vaikka kukaan ei tiedä tarkkaan kenen. Ruokitaan siis varmuuden vuoksi myös naapurin rakki, tuumasi kahvilanpitäjä portinpielessä seisoskellessaan. Ihania hauvoja, kerta kaikkiaan. Ja ihmisiä.

Eilisen uutisia Guatemalasta

Vietin viime syntymäpäiväni Atitlánilla San Pedrossa. Oon heinäkuun lapsi, ja koska mun lomakin on ollut viimeiset kolme vuotta heinäkuussa, oon saanut herätä monena synttäriaamuna kaukaa kotoa. On aivan mahtava synttärilahja saada viettää päivä tällaisissa maisemissa.

Tää kirjoitus ei kuitenkaan liity sen enempää mun synttäreihin, vaan toimii ainoastaan löyhänä aasinsiltana postausideaani, jonka sain aamukahvin ääressä tuona samana aamuna, kun otin jälleen askeleen kohti kypsää kolmenkympin virstapylvästä. Käteeni osui aamiaista odotellessamme päivän lehti, jota aloin uteliaana selaamaan. Mitkä ovat Guatemalassa maanantaipäivän polttavia puheenaiheita? Millaiset uutiset korostuvat? Onko huonoja enemmän kuin hyviä? Vaikka tunsin istuvani seesteisessä paratiisissa, tiesin kuitenkin ympäröivän yhteiskunnan olevan monisävyinen ja haasteellinen monella tapaa. Katsotaan siis, mistä Guatemalan Prensa Libre kirjoitti 11. heinäkuuta vuonna 2016...

Etusivulla komeilee aika itsestään selvästi maailmanmestaruutta juhlivan Portugalin fudismaajoukkueen kuva - finaalihan pelattiin edellisenä päivänä. Talouden pääuutinen sen sijaan liittyi Bono 14- nimiseen valtion lainaan, jolla pyritään elvyttämään Guatemalan taloutta. Guatemalan pankki vapauttaisi tulevana torstaina eli neljästoista päivä yhteensä 31 000 000 000 quetzalia guatemalalaisten lainattavaksi. Ulkomaan uutisista taasen kanteen pääsi Venezuela, jonka kansalaisten kerrottiin marssineen joukolla rajan yli Kolumbiaan etsimään ruokaa perheilleen. Paikallisuutisista kannessa olivat myös bussiväkivalta ja talousrikoksiin syyllistyneet hotellinpitäjät.

Ehkä mielenkiintoisin uutinen löytyi kuitenkin lehden sisäsivuilta: Éxodo de niños deja huella en Nahualá - lasten "joukkopako" jättää jälkensä Nahualaan. Enpä napannut kunnon kuvia juuri tästä artikkelista, mutta kerron lyhyesti sen sisällöstä. Artikkeli löytyy myös espanjaksi linkin takaa.

Useat Sololán Nahualássa (eli Atitlánin vastarannalla San Pedrosta) asuvat yhteisöt taistelevat Yhdysvaltoihin kohdistuvan maastamuuton kourissa. Esimerkiksi Panimajássa luokkahuoneet jäävät vajaiksi ja kadut loistavat tyhjyyttään, kertovat opettajat ja kylän johtajat. Uutinen kertoo, että koululaisten määrä tällä alueella on laskenut puolella viidessä vuodessa. Vuonna 2011 Panamaján peruskoulussa oli 200 oppilasta, tänä vuonna heitä on kirjoilla vain 102. Maastamuuttoa vähentämään pyrkivän Quédate -ohjelman mukaan Nahualásta on lähtenyt vaaralliselle matkalle kohti Yhdysvaltoja noin kymmenentuhatta kyläläistä. 

Köyhyys ajaa Yhdysvaltoihin, julistaa otsikko. Elämä kuitenkin harvoin muuttuu paremmaksi rajan takana. Jenkkiviranomaiset kertovat pidättäneensä tammi-huhtikuussa 81 alaikäistä guatemalalaista PÄIVÄSSÄ. Suurin osa pidätetyistä lapsista on kotoisin Huehuetenangon, Quichén, Totonicapánin, San Marcosin ja Sololán alueelta, eli juuri sieltä, missä suurin osa asukkaista kuuluu johonkin alkuperäisväestöryhmään.

Artikkelin lukeminen sai mut miettimään jälleen kerran, miten kaksi niin erilaista todellisuutta, mun ja vaikka jonkun nahualálaisen teinitytön, voi edes mahtua tälle samalle maantieteelliselle alueelle. Mutta totta kai voi, sehän on selvää, on vaan aivan eri asia lukea köyhyydestä vaikka punaisen ristin kuukausikirjeestä kotisohvalta kuin ihan vierestä. Tässä jutussa kerrottiin myös keinoista, joilla maastamuuttoon pyritään tarttumaan. Quédate-projekti järjestää nuorille suunnattuja kursseja, joilla opetetaan englantia, tietotekniikkaa, viestintää ja matkailupalveluiden perusteita. Tavoitteena on tietenkin antaa valmiudet luoda pohja tarpeeksi hyvälle toimeentulolle, jotta maastamuutto ei enää houkuttelisi nuoria. 

Ulkomaan uutisten pääjutussa kerrottiin, kuinka 25 000 venezuelalaista käveli rajan yli Kolumbiaan hakemaan ruokaa. Tämä Kolumbian ja Venezuelan raja oli ollut suljettuna pitkään, mutta Kolumbian viranomaiset päätyivät avaamaan sen väliaikaisesti Venezuelan hankalan tilanteen vuoksi. Rajan sulkeminen oli Venezuelan presidentin päätös, jota kolumbialaiset päätyivät uhmaamaan nälkää näkevien ihmisten edessä. Aika hurja uutinen tämäkin.

Ulkomaan uutiskynnyksen ylitti myös Puerto Ricon San Juanissa järjestetty ammattitaksinkuljettajien mielenosoitus Überia vastaan. Vaikka Über-auton ajaminen on Puerto Ricossakin kielletty sakon uhalla, ilmeisesti uhkailu ei täälläkään sitten toimi tarpeeksi tehokkaasti.

Sanomalehdessä kerrottiin myös uudesta ammattikoulutuksesta, jonka Guatemalan liikkuva poliisi järjesti paikallisille linja-auton kuljettajille. 150 Chimaltenangolaista kuskia pääsi koulutuksen ensimmäiseen osaan.

Siirrytään sitten hyvä elämä -osastoon. Kaljuuntuminen voi johtua monesta syystä, mutta sitä voidaan hoitaa. Artikkelissa puhuttiin uudesta 3D -teknologiasta, jota käytetään hiusimplanttien istutuksen tukena. Jutun lopussa on palvelua tarjoavan firman nettisivusto - näköjään maksettuja artikkeleita löytyy myös Guatemalan suurimmasta päivälehdestä...

Tän jalkapalloaiheisen etusivun siivittämänä mun oli muuten pakko tsekata, millaista menestystä Guatemalan jalkapallomaajoukkue on arvokisoissa niittänyt. Maailmanmestaruuskisoissa se ei ole ollut kertaakaan, mutta olympialaisiin se on osallistunut kolmesti vuosina -68, -76 ja -88. Väli-Amerikan cupissa menestys on ollut vaihtelevaa: Vuonna 2001 Guatemala voitti mestaruuden ja vuonna 2014 se tuli kakkoseksi. Myös vitos- ja kutossijoja jengiltä kuitenkin löytyy ihan viime vuosilta.

Hauska muuten, miten Walmart tarttui heti tuohon Bono 14 -lainaan koko sivun mainoksellaan. Lainaa vaan pankista ja ostoksille! No, kulutuksen kirittämiseenhän tuo laina lanseerattiinkin. Silti mua välillä mietityttää lattareiden kulutuskäyttäytymisen amerikkalaistuminen, jota olen itse tosin todistanut lähinnä Panamassa. Sitä vaan toivoisi, ettei kukaan ottaisi enempää lainaa, kun voi maksaa takaisin.

Tällaisia uutisia luin aamun lehdestä 29 -vuotisaamunani. Jos osaisin kaikkia maailman kieliä, lukisin lehden ihan joka maassa, jonne matkustan. Mitä enemmän opin ympäristöstäni, sitä enemmän saan reissustani irti. Mites sinä? Haluatko tietää, mitä ympäröivässä yhteiskunnassa tapahtuu, vai otatko mieluummin etäisyyttä uutismaailmaan?

Sillä isolla temppelillä - Tikal

Kuten kaikki muutkin Floresin matkailijat, myös me heräsimme neljältä yhtenä aamuna ja suuntasimme Tikalin mayaraunioille sivistämään itseämme. Olin odottanut Tikalia kuin kuuta nousevaa, tietenkin, olinhan haaveillut mayaraunioista jo vuosia. Harmi vain, että olin edellisenä iltana vetäissyt trendikkään vuohenjuustosienipurilaisen yhdessä rantakadun turistikuppiloista ja viettänyt sitten yöni lähinnä kylppärissä. Retkelle oli silti lähdettävä, vaihtoehtoja ei yksinkertaisesti ollut. Oon odottanut jo niin kauan, mutisin miehelleni kalpeiden huulieni välistä.

Tikal sijaitsee noin viidenkymmenen kilometrin päässä Floresista. Buukkasimme kuljetukset minibussilla sadalla quetzalilla, jonka päälle tuli vielä maksaa sisäänpääsy puistoon, sataviisikymmentä quetzalia. Noita bussikyytejä kannattaa vähän vertailla ja tinkailla, osa tapaamistani kanssamatkaajista oli maksanut reilusti enemmän, osa jopa hieman vähemmän. Puiston sisäänpääsyyn kuului opas ja aamiainen, jota voisin kommentoida lyhyesti näin: Ota omat eväät.

Tikalin alueella on oppaamme mukaan noin 4000 erilaista, mayojen tekemää rakennelmaa, ja vain 20 % niistä on kaivettu esiin. Kun Tikal löydettiin vuonna 1848, eivät löytäjät ensin ymmärtäneet olevansa maailman suurimman mayakaupungin raunioilla. Rauniot eivät nimittäin suinkaan kiljuneet olemassaoloaan, kuten arvioituina loistovuosinaan 200 - 900 eaa, vaan ne olivat eroosion myötä peittyneet metsään ja muuhun kasvillisuuteen. 

Tää oli ehkä kaikkein makeinta Tikalissa - esiin kaivettujen temppeleiden lisäksi nähtävillä ovat myös ne temppelit, jotka ovat samalla tavalla luonnon hautaamia, kuin tuolloin vuonna 1848. Alueella ei ole vuoria eikä maasto ole edes kovin mäkinen. Kaikki kukkulat ovat siis tosiasiassa maahan hautautuneita temppeleitä. Tikalin kaivaukset edistyvät hitaasti, sillä työ on kallista, mutta mun mielestä tämä on oikein hyvä näin. Maahan peittyneet temppelit hohkaa salaperäistä tunnelmaa - tää on sellaista museokamaa, josta mä diggaan!

Tämä on Ceiba, mayojen pyhä puu, ja se on muuten myös Guatemalan kansallispuu. Ihan pirun korkea puu muuten.

Kaikki temppelit ovat täysin kiinteitä, eli niiden sisältä ei löydy aarrekammioita tai hautaholveja. Temppeleiden sisällä on ikään kuin toisia pienempiä temppeleitä, sillä jokainen hallitsija halusi valtakaudellaan tehdä temppeleistä vielä mahtavampia rakentaen niiden päälle uuden kerroksen. Mayat olivat voimakkaan hierarkkinen yhteiskunta, ja he harjoittivat muun muassa ihmisuhrausta. Mayat olivat myös keksineet pyörän, mutteivät osanneet käyttää sitä. Kun Tikal löydettiin, oli se ollut hylättynä jo satoja vuosia. Vaikka kukaan ei varmasti tiedä, minne sivilisaatio katosi, pidetään kuivuutta ilmeisesti todennäköisimpänä syynä kaupungin hylkäämiseen.

Tikal ei sivilisaationsa huippuvuosina suinkaan näyttänyt samalta, kuin alla olevissa kuvissa. Koko alue oli paljas, sillä kaikki ympäröivä metsä oli hakattu rakennusmateriaaliksi vuosisatojen aikana. Juuri tätä luonnonvarojen loppuun kuluttamista ja siitä seuranneita elinolosuhteiden muutoksia pidetään siis syypäänä kaupungin rapistumiseen.

Suurin osa opastetusta kierroksesta meni meiltä ohi, koska mä olin niin heikkona, etten pysynyt välillä edes ryhmän perässä. Vaikka oppaan höpinöistä suurin osa meni multa ohi korvan, innostuin vähän lukemaan mayoista retken jälkeen. Xplorando Guatemala -sivustolla kerrotaan aika avartavasti muun muassa siitä, miksi nykymayat eivät ole osanneet auttaa historiantutkijoita tulkitsemaan mayojen muinaisia tekstejä tai piirroksia.

Kun puhutaan suurista, muinaisista mayakansoista, puhutaan samalla sivilisaatioista, jotka olivat jo kadonneet ennen espanjalaisten konkistadorien saapumista uuteen maailmaan. Nämä kansat olivat niitä neroja, jotka kehittivät matematiikkaa ja tähtitiedettä sekä rakensivat suurkaupunkeja temppeleineen Guatemalan, Belizen, Meksikon, Hondurasin ja El Salvadorin alueella. Kun espanjalaiset saapuivat Väli-Amerikkaan, asuttivat aluetta näiden suurten mayasivilisaatioiden jälkeläiset, jotka kuitenkin elivät pienemmissä ryhmissä ympäriinsä. Pienet, keskenään sotivat ryhmittymät olivat todennäköisesti espanjalaisille paljon helpompi vastus, kuin mitä esimerkiksi Tikalin jopa 100 000 asukkaan sivilisaatio olisi ollut.

Niinhän siinä sitten kävi, että katoliset konkistadorit pakottivat alkuperäisväestön tuhoamaan lähes kaikki oman kulttuurinsa jäljet ja myös kielsivät alkuperäisen uskonnon harjoittamisen kuolemantuomion uhalla. Kulttuuriperimä rapistui nopeasti ja nykyiset mayakansat polveutuvat jo niin kaukaisesti suurista kansoista, ettei heillä ole enää mitään kulttuurista yhteyttä. Nykymayojen geeniperimää ei ilmeisesti myöskään ole voitu suoraan yhdistää esimerkiksi juuri Tikalin muinaisiin asukkaisiin.

Mayat, rauniot ja nykyinen alkuperäiskulttuuri ovat ehdottomasti Guatemalan parasta antia matkailijalle. Tikal on paikkana aivan mieletön, ja tulin todella onnelliseksi katsellessani temppeleillä vierailevia lapsia - aivan mahtava opintomatka, josta itse sain skidinä vain haaveilla Don Rosan piirtämien akkarikertomusten parissa.

Guatemalan värit, maisemat ja äänet meni mun ihon alle, ja matkan jatkuminen Belizeen tuntui vähän haikealta. Muistin kuitenkin nopeasti, mikä Belizessä odottaisi, ja himo tien päälle syttyi taas. Karibianmeri, täältä mä tuun, kelasin kun heitettiin rinkat taas olalle ja lähdettiin matkaan.